En ole jaksanut paljon konetta aukoa työpäivien jälkeen. Aikamoista vipinää harrastusrintamalla elokuu ja syyskuun alku. Kaipa se tästä rauhoittuu, kun ihmiset käpertyvät koteihinsa talven tullen. Miehetkin. Nettideittipalstoilla en ole käynyt ollenkaan. Ravintoloissa en ole käynyt ollenkaan. Mä tuossa mietin, että kaipa sitä sitten saa sitä mitä tilaa. Ei täältä kotoakaan kukaan tule hakemaan, joten ehkä mä sitten olen tilannut yksin olon? Oikasti ihan väsyttää, kun alkaa ajattelemaankin ravintolaan menoa. Ei jaksa sitä.

Tänään luin loppuun Kluunin vaimo kävi lääkärissä kirjan. Se kosketti. Itkin aikalailla loppua lukiessani. Tavallaan sitä taas kerran tajusi, miten onnekas juuri nyt itse onkaan. Mä olen hengissä, kaikki on mahdollista. Silti samalla tunsin itseni todella yksinäiseksi. Yksinäisemmäksi kuin aikoihin. Miten tekikään mieli mennä kainaloon, toisen lämpöön. Just nyt musta tuntuu, että se on pelkkää itsensä suojelemiseksi sanottua p*skaa, että hyvin mulla menee, ihan kiva olla yksin, osaan mä yksinkin olla. Osaanhan mä aikuinen nainen! Osaan, osaan, mutta se on silti vastoin pohjimmaista minua.

Mulla on iso tarve tulla rakastetuksi, rakastaa. Se on vaan pakko työntää taustalle.